Enpä ole hetkeen kirjoitellu. Kotona saan huonosti aikaiseksi, ja kun koulu on ohi en kanna enää läppäriäkään mukana.

Fiilis on lähinnä yksinäinen. Kaveriseuraa ei paljoa ole, mun sosiaalisuus on enimmäkseen terapian, duunin ja miehen varassa. Ja duunia en oikeestaan laske. Tosin vaikka ois ihmisiä, oisin silti yksinäinen. Nyt iski tää kunnolla päälle, kun mies kävi vaan kääntymässä kotona, ja lähti saman tien kaverinsa kanssa ulos. Ei tässä mitään erityistä ole, se tekee noin joka tiistai, mulla vaan on ollut ennen tiistaisin menoa ja nyt ei ole. Jos mies ei olis käyny kotona välissä, mulle ei tulis niin ikävä olo siitä, että se on jossain muualla. Mutta kun ei edes ruokaa syönyt, ja sille mä sitä oikeestaan teen. Tai siis enimmäkseen laitan ruokaa sillai, että mietin ensin mistä se tykkää ja sitten vasta mistä itse tykkään. Joskus toisinkin päin kyllä. No ei toi ruoka ois ollu heti valmista, tunnin verran ois menny ennen ku mies ois päässy lähtemään jos se ois sitä jääny odottelemaan ja sitten kello ois ollu jo aika paljon lähtemiseen, se kuitenkin haluaa nukkumaan ennen kymmentä. Ymmärrän kyllä ettei se jääny, ja oletinkin niin ennen kuin se tuli edes käymään, mutta silti.

Masentaa ja itkettää, koska on niin yksinäistä. Pahinta tässä on se, etten mitenkään voi päästä tästä eroon. Vaikka olisin muiden kanssa, tuntisin yksinäisyyttää. Vaikka joku tietäis musta kaiken ja mä siitä kaiken ja me välitettäis toisistamme, mä olisin silti yksinäinen. Mulla on vaan kavereita eikä koskaan ystävää, koska sellaista ihmistä ei ole, josta voisin niin sanoa. Mun pitäis voida jotenkin tuntea sen toisen ihmisen mieli, nähdä se samalla tavalla kuin voin nähdä sen ihmisen muuten. Sen pitäis voida nähdä mun mieli, voida koskettaa sitä jotenkin. Vaikka kaikki muut ihmiset ei todennäköisesti ole vain hirveän hyvin ohjelmoituja koneita, joilla vain näyttää olevan mieli tai sielu, ne yhtä hyvin vois olla, se ei tekis musta sen enempää yksinäistä kuin jo olen. Ihan kuin leijusin yksin avaruudessa, jossa ei ole mitään muuta kuin minä. Mä en käsitä millä voin päästä tästä eroon, en mä voi oppia aistimaan toisten mieliä, koska ihmiset ei vaan pysty siihen.

Kaikki mikä muistuttaa ihmisistä vaan pahentaa mun oloa. Mun pitää jotenkin saada tietoiset ajatukset pois päältä, silloin olo on ihan ok, joskaan en sitä ehdi itse huomata, koska jos yritän tiedostaa sitä, tulee kaikki paska mieleen ja argh. Ainoa tapa olla tuntematta yksinäisyyttää, on hankkia tarpeeksi häiriötekijöitä, etten huomaa sitä.